Eilen pääsin vihdoin lenkille, tosin pienelle sellaiselle. Työpäivä oli aika rankka (henkisesti siis, fyysisesti ei valitettavasti tarvitse muuta tehdä kuin istua) ja sen jälkeen kaitsin omien lasteni lisäksi esikoisen kaveria + pesin, silitin ja viikkasin pyykkivuorta pienemmäksi, tein ruokaa, järjestelin paikkoja jne. Henkisesti väsytti myös esikoisen hoitojärjestelyt; ihmiset, jotka aiemmin olivat lupautuneet ensi viikolla hoitamaan tyttöäni meidän vanhempien ollessa töissä, päättivätkin lähteä reissuun ja siis ilman lastani, ja näin piti sumplia uusiksi hoito. Onneksi saatiin sumplittua, mutta voimia ja kärsivällisyyttä se kysyi. Lisäksi yhdistin lenkkeilyn tyttöni kaverin kotiin saattamiseen ja lenkistä jäi vain 20-minuuttinen. Periaatteessa olisin voinut jatkaa lenkkiä vielä sen jälkeen (mieheni oli kotona), mutta jotenkin väsähtäneenä kurvasin kotiin. Lenkin tein osin juosten, osin kävellen ja paljon hölkäten. Ei voi kuin ihastella tyttöni kuntoa, hän juoksi aivan kepeästi koko matkan kaveriltaan kotiin... äiti puuskutti perässä. Tyttöni tosin harrastaakin liikuntaa säännöllisesti kerran viikossa (tosin ei nyt kesällä) ja hyötyliikuntaa tulee tunteja päivässä siihen päälle.

Päivän selvisin ilman repsahduksia. Työkaverini yritti puoliväkisin saada minua ostamaan kanssaan jäätelöä - en repsahtanut! Häntä selkeästi hieman harmittaa, kun mässykaveri, eli minä, on muuttanut tapojaan ja joutuu raukka nyt yksin mässyttämään. Mutta mutta... illalla repsahdin. Iltamässyt on todellakin olleet pannassa, mutta näin mieheni ostaman ison suklaavanukas-satsin ja otin yhden ja söin sen suihini sen jälkeen kun ensin olin terveellisesti nauttinut iltapalaviilini. Ei olisi kannattanut repsahtaa, pienen hetken maistui hyvältä ja sitten seurasi järjettömän suuruinen syyllisyys! Mielihyväkin jäi siten miinuksen puolelle loppupeleissä. Muuten päivä meni kuitenkin ilman repsuja, söin terveellisesti ja kevyehkösti, join paljon vettä.